Hassut tossut

Sitkeä tautirintama on pyörinyt kodissamme
viimeiset viikot. Pitkään elättelin toivetta, että
itse säästyisin mokomalta riesalta, mutta niin
vain kävi, että periksi oli annettava....

No jotakin positiivista, jos sairastamisesta
pitää keksiä, niin ehkä sitten se, että
kerrankin voi hyvällä omalla tunnolla
tuijottaa telkkaria tuntitolkulla!!!!
Eikä, se pelkästään ole omatunnon asia:
KERRANKIN ON AIKAA katsoa telkkaria.

Aika on tietysti hirveän suhteellinen käsite.
Aikaa on aina siihen, mistä nauttii ja mitä
itse pitää tärkeänä. Myönnän, että
normaalioloissakin katson telkkaria
lähes päivittäin. Katseluaika on kuitenkin
silloin, kun kaikki muut, tärkeämmät asiat
on hoidettu ja väsymys alkaa olla sitä luokkaa,
ettei oikeastaan muuta enää jaksaisikaaan.

Jotta normaali tv:n tuijottaminenkaan ei
valuisi täysin hukkaan, pitää käsissä olla
aina myös jotain mukavaa näperreltävää...
Käsityöt etenevät mukavasti, kun siinä
sivussa katsoo alta kulmien mustaa laatikkoa
olohuoneen nurkassa. Kun käsityössä on
meneillään kriittinen vaihe, johon kuuluu
vaikkapa silmukoiden laskemista, saa
mustan laatikon tarjoama viihde edetä
juonessaa juuri niin pitkälle, kunnes silmukat
on laskettu ja on jälleen aikaa jatkaa tuijottamista
"alta kulmien".

Kuten siis arvata saattaa, niin tämäm muutaman
päivää jatkuneen sairastamisen myötä ovat
käsityöt edenneet ihan mukavasti....

Ystävän pyynnöstä olen suunnitellut
kummitytölle mukavia kylätossuja, jotka
olisivat kauniin näköiset, mutta lämpimät ja
korvaisivat perinteiset villasukat.
Kehittelytyön tuloksena syntyivät hassut
tossut, joiden ensimmäiset versiot vietiin
käsistä. Kuusivuotias eskarilaiseni halusi
heti kauniit punaiset tossut käyttöönsä...
Tossut kyllä suunniteltiin tyttöä ajatellen,
mutta jos ne kelpaavat pojalle, niin mitäpä
siihen sitten sanomaan....

Eskarilaiseni elää ensimmäistä uhmaikäänsä
(joka tosin on jo kestänyt jonkin aikaa....).
Hermot menevät milloin mistäkin ja
maailma on usein hyvin epäreilu paikka elää...
Aamu lähti heti pieleen, kun isoveli käytti
viimeiset kaakaojauhot ja eskarilainen jäi
ilman aamukaakaota (äärettömän epäreilua!).

Kaikkien kommellusten ja harmituksen jälkeen
veljekset pääsivät kuitenkin vihdoin kotipihalle
pelailemaan naapurin poikien kanssa. Hetken
oli rauha maassa, mutta vain hetken...

Jonkin ajan kuluttua eskarilainen tuli
ovet paukkuen sisälle. Muut pojat olivat
lähteneet naapurin pihamaalle pellon
poikki oikaisten (kaikilla tietysti lenkkarit
jalassa). Eskarilainen ei mennyt, koska
olen kieltänyt kulkemasta kuraisella
pellolla lenkkarit jalassa. Hän koki jälleen
suurta vääryyttä ja minä suurta hellyyttä
siitä, että kaikesta harmista huolimatta
hän totteli käskyjäni!

Aikani lepyteltyäni neuvoin menemään
tietä pitkin muiden perään, tai vaihtoehtoisesti
vaihtamaan saappaat jalkaan ja juoksemaan
pellon poikki. Mikään ei kuitenkaan auttanut,
kun hermot oli mennyt, niin ne oli mennyt.

Huuto ja kiukku alkoi olla sitä luokkaa, että olin
tyytyväinen, kun eskarilainen ymmärsi sentään
mennä omaan huoneeseensa kiukuttelemaan...
Paiskasipa vielä mennessään ovenkin kiinni!
Laskin mielessäni kymmeneen ja mietin, että
annanko nyt vain huutaa, vai olisiko nyt
sellainen hetki, että pitäisi mennä perään ja
ottaa syliin rauhoittumaan???? Näitä
elämän suuria kysymyksiä, joihin ei tunnu koskaan
olevan oikeaa ratkaisua... Kasvatusoppaat neuvovat
yhtä ja äidinvaihto toista. Yleensähän nämä tilanteet
sitten lopulta päättyvät siihen, että äidinkin menee
hermot. Tulee huudettua takaisin ja sanottua ikäviä
asioita, joita ei ikimaailmassa haluaisi omalle
rakkaalle lapselleen sanoa( miksi en vain laske kymmeneen
yhä uudelleen....).

Päätin tällä kertaa pysyä rauhallisena. Menin eskarilaisen
huoneeseen. Otin syliin ja juttelin rauhallisesti.
Pyysin rauhoittumaan ja ehdotin, että eskarilainen
voisi mennä yläkerran nappilaatikosta valitsemaan
hassuihin tossuihin sopivat napit, jonka jälkeen
ompelisin ne kiinni ja tossut olisivat valmiit....
Ihme tapahtui, eskarilainen etsi nenäliinan, niisti nenänsä ja
kiipesi yläkertaan tutustumaan nappilaatikon aarteisiin.
Mieluisat napit löytyivätkin ja vieläpä aivan sopivan
kokoiset!

Tossut saatiin kuntoon ja eskarilainen alkoi
pukemaan pihakamppeita uudelleen päälle.
Kysyin häneltä, että mitäpä nyt on mielessä,
johon eskarilainen vastasi, että taitaa nyt
kuitenkin mennä muiden poikien perässä
naapuriin. Laittaa lenkkarit jalkaa ja
menee kuulemma tietä pitkin... Hieman
häpeillen pyysi katsomaan, eteisen seinän
kurajälkeä. Jälki oli kuulemma syntynyt, kun
hän sisään tullessaan oli potkaissut lenkkarit
jalastaan... nyt nolotti.... Ei hätää sanoin minä.
Äiti pyykii jäljet, mene sinä vain leikkimään.
Uhmakohtaus oli tältä erää ohi ja ateeksikin
pyydetty - tavallaan. Hassut tossut olivat
tällä kertaa todelliset taikatossut. Laitan
tossuista kuvan heti kun vauhtivarpaat
kotiutuvat naapurista ja saadaan tossut
kuvattua omistajan jaloissa!